Joulukuussa 2010 sain käteeni Sairaanhoitaja AMK:n paperit. Sitä päivää ennen olin jo tehnyt paljon Sh:n hommia, eikä minulla ollut mitään uravalintaani vastaan. En kuitenkaan sanoisi, että sairaanhoitajan työ oli se mitä pikkutytöstä asti haaveilin tekeväni. Huomasin ajautuvani kouluun jopa vähän vahingossa, koska silloisessa kotikaupungissa ei oikein ollut muutakaan kiinnostavaa vaihtoehtoa. Ehkä tuo "todellisen palon" puuttuminen aiheutti sen, että huomasin muuttuvani hoitajana sellaiseksi jota en koskaan halunnut olla. En ole varma aiheuttivatko Englannin vuodet yksinään loppuunpalamisen vai olisiko se tapahtunut Suomenkin päässä.
Entisessä blogissani kerroinkin kuinka ajatus uudesta urasta nousi taas yhden totaalisen uuvuttavan työvuoron päätteeksi. Siirtymä uuteen ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä, vaan ajatuksesta toteutukseen meni minulla yli vuosi. Ongelmia tuntui olevan toinen toisensa perään. Meikkaaja-maskeerajakoulu oli Lontoossa kallis ja lainan ottaminen olisi tarkoittanut lisävuosia ulkomailla. Mites Elle, joka alkaa olemaan jo siinä iässä että jos vielä lennetään niin se on pakko tehdä pian? Tai D, löytääkö hän paikkaansa uudessa maassa? Lontoossa oli vakituiset työpaikat, iso asunto ja muutenkin mukava elämä. Suomessa oli lunta, työttömyyttä ja paluu opintotuen ja halvan asumisen piiriin. Häätkin pitäisi jotenkin rahoittaa.
Ongelmia ratkoessani aloin etsimään tietoa, miten ihmiset ovat kokeneet alanvaihdon. Surukseni löysin useita keskustelupalstoja, jossa nimenomaan sairaanhoitajat keskustelevat työn raskaudesta ja uuden uran vaihtoehdoista. Mitä enemmän luin, sitä enemmän minusta alkoi tuntumaan että tiedän ihan tasan tarkkaan mistä nämä ihmiset puhuvat. Hoitoalalla työskentelevien elämä on oikeasti rankkaa. Huolehdit täysin vieraista ihmisistä samaan aikaan, kun oma perheesi on viikonloput ja illat kotona. Tuntuu että sinulta viedään oikeudet ruoka- ja vessataukoihin. Juuri sillä hetkellä kun saat haarukan suuhusi ensimmäiseen kertaan kuuteen tuntiin, omainen marssii taukohuoneeseen päivittelemään, kuinka hoitajat vain juovat kahvia. Hoitoalalla työskentelevillä ei vain ole työelämän perusoikeuksia. Se jos mikä saa ihmiset vaihtamaan alaa. On oikeasti ihan kiva, kun työtäsi ja panostasi yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvointiin arvostetaan.
Henkilökohtaisesti huomasin, että uranvaihdosta kertominen muille ihmisille olikin yllättävän vaikeaa. Kaikki jotenkin olettavat, että kun AMK tasoinen koulutus on hommattu niin tottakai sitä sitten tehdään loppuelämä. Koen edelleen, ettei kaikki seiso uranvaihtoyritykseni takana ja se on surullista. Varsinkin kun tämän uran tavoittelu vaati ihan hirveästi hommaa ja on edelleen iso riski meidän elämässä. Onhan tämä "sairaanhoitaja joka osaa juuri ripsiväriä laittaa lähtee meikkaaja-maskeeraja kouluun" vähän tuulesta temmattu ajatus, mutta pakko myöntää etten ole valintaani katunut. Olen ilmoittautunut Tampereella TAYS:in rekryyn, mutta olen jopa onnellinen ettei yhtäkään työtarjousta ole vielä tullut. Tiedän että pakko on käydä töissäkin koulun ohella, mutta olisi unelmaa saada jotakin tähän uuteen alaan liittyvää. Ajatuksissa on häiden jälkeen perustaa toiminimi ja katsoa löytyisikö asiakkaita tai ainakin yrittää hakea jotain valmiina olevaa paikkaa. Onhan se vain niin, että jos mielummin kiertelet kaupassa tutkien kosmetiikkapurkkien kylkiä kuin luet viimeisimmän sairaanhoitaja- lehden, on aika tehdä asialle jotain. Se on vain uskallettava, vaikka taloudellinen ja henkilökohtainen riski se onkin. Ei ole helppoa vaihtaa jokakuukautinen palkka pieneen opintotukeen ja alkaa taas tutkimaan hintalappuja kaupassa, mutta kannustan silti ihan kaikkia ikää katsomatta hyppäämään tuntemattomaan jos se tuntuu oikealta. Itse lohduttauduin ajatuksella, että kuinka moni voi 22 vuotiaana oikeasti tietää mitä he tulevat tekemään seuraavat 40+ vuotta elämästään. Ja toisaalta, jos siltä tuntuu niin aina voi palata takaisin takaisin koulutustaan vastaavaan työhön. Sanoohan se sananlaskukin, että yrittänyttä ei laiteta. Ja siihen uskon täysin.
