Aallonpohjassa

Huh huh. Ompahan ollut taas yhtä vuoristorataa tämä elämä. Seuraava postaus varmaan herättää tunteita puolesta ja vastaan, mutta tämä on meidän jokapäiväistä arkea.

Olen aina ollut niskan päällä raha-asioissani. Siitä lähtien kun muutin kotoa, en ole koskaan lainannut rahaa ja ostin oman rivitalo-osakkeen kun olin 22 vuotias. Tililläni on lähes poikkeuksetta ollut 10 000 euroa ja olen voinut helposti säästää lisää tai ostaa asioita joista pidän, sitä enempää miettimättä. Yhtäkkiä heräsin todellisuuteen, jossa tilini summa alkaakin ykkösellä, loppuu neljään  numeroon ja hupenee kovaa vauhtia.

Ei ole salaisuus, että vanhempani maksavat häiden suuret kuviot. Vaikka kuinka säästöjä muuttaessa olikin, ei niillä makseta elämistä ja häitä. Ja naimisiinmenosta sovittiin jo pitkään ennen tänne muuttoa. Loppujenlopuksi lasku menee aika lailla 50-50, koska yhtäkkiä pienistä summista kasvoikin aikamoinen lumipallo. Häiden lisäksi olen täysin itse maksanut vuokraa viimeiset puoli vuotta ja ottanut vastuun kaikista isoista hankinnoista ja suurimmasta osasta ruokakuluja. D muutti paljon pienemmillä säästöillä eikä aikaa muuttopäätöksen jälkeen säästämiseen jäänyt, joten päätin olla vastuusssa taloudellisesta puolesta. Lisäksi ajattelin, että Suomessa sosiaaliturva pelaa ja työtä kyllä tekevälle löytyy. Väärässä olin.

Helmikuusta lähtien meidän kahden hengen talous on pyörinyt mun opintotuen varassa. D odotti rekisteröintiä kaksi kuukautta muuton jälkeen (ei siis edes henkilötunnusta), kuukauden siihen päälle työkkäriin pääsyä ja nyt toista kuukautta Kelan päätöstä. Byrokratian kiemurat ovat olleet päätähuumaavia ja loppujenlopuksi jopa surkuhupaisia. Nyt viimeiset 24 tuntia on mennyt vain itkiessä, koska tilanne alkaa näyttämään todella toivottomalta. Kela hylkää hakemusta hakemuksen perään ja pyytää lisää papereita,jotka eivät edes vältämättä takaa mitään. Pahimmassa tapauksessa tässä nyt katsotaan tuetonta eloa syyskuuhun asti. Valtion virastojen kanssa kanssakäyminen on kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan. Joka kerta kun jotain menee pieleen, meillä menee toista päivää kursia itsemme takaisin kasaan.

Tiedän että ihmisiä jotka hakevat Kelan tukia pidetään luusereina ja laiskoina. "Pois sieltä sossun luukulta ja mene töihin!". No sitähän tässä koko ajan yritetään. Suomessa tilanne on todella toivoton. Joka ikinen kerta kun ollaan käyty kaupoilla tai pubissa D kysyy töitä. D hakee jokaikistä vapaana olevaa paikkaa, mutta kukaan ei suostu edes kasvotusten näkemään kun ei puhu Suomea. Siis oikeasti kaupan hyllyjä ei saa täyttää tai pakata pahvilaatikoita ilman täysin sujuvaa Suomen kielen taitoa. Kuinka paljon menetettyä potentiaalia.... Itsekin olen nyt siinä tilanteessa, että työhakemusta on lähtenyt muuallekin kuin sairaalamaailmaan. En ikinä kuvitellutkaan että voisin jatkaa tällä elämäntyylillä koko opiskelun ajan, mutta ajattelin että voisin jatkaa edes niin pitkään että pystyisin perustamaan oman toiminimen.

Taloudellinen stressi on todella uuvuttavaa, eikä sitä ymmärrä kukaan muu kuin sen kokenut. Syytän itseäni tästä tilanteesta, koska koen että painostin Dtä muuttoon. Yhtäkkiä oli saatava jotain uutta ja hypättävä tuntemattomaan, vaikka se taloudellisesti olikin todella iso riski. Nyt siitä maksetaan kovaa hintaa. En halua että ihmiset säälivät meitä tai syytävät rahaa ilman mitään takaisinmaksuajatuksia, vaan haluan saada tämän pois sydämeltä. Olen jopa ajatellut koko häiden perumista, koska kaikki se rahamäärä tuntuu nyt olevan ihan liikaa. Ajattelin että voisin hemmotella itseäni kasvohoidolla ennen häitä, mutta senkin hoitola-ajan jouduin perumaan. Taloudellisessa ahdingossa olevat ihmiset eivät ole niitä luusereita, jotka notkuvat Kelan konttorissa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka ovat aallonpohjassa ilman omaa tahtoaan ja tuntevat ääretöntä häpeää siitä. Kyllä tästä vielä noustaan ja kaikki järjestyy. Nyt vaan meitä potkitaan päähän ja kovaa.